Sunnuntain rauhaa, vai onko?

Kävin kunnon lenkillä, onneksi lähdin aamupäivällä kun ilmat olivat vielä hyvät. 

Jostain syystä hieman jännittää ensi viikon lääkärinkäynti Neuropoliklinikalla. Ehkä siksi, että koin käynnin viimeksi ehkä liiankin kliiniseksi. Suurta plussaa neurologille kyllä siitä, että hän todellakin paneutui sairauteeni kokonaisuutena, sekä lääkitys/oirehistoriaan. Mutta jotenkin tuntui, että se miten minä jaksan ja miten minä koen tämän ainaisen tausta- ja migreenisäryn olikin toissijaista tai vähemmän tärkeää. Tai sitten olin taas yliherkkä kivun kourissa niin kuin tavallista.

Minusta tulee jollakin tavalla superherkkä kaikkeen mitä ihmiset (lue, lääkärit) sanovat ja tekevät kun olen vastaanotolla. Olen jo niin monta kertaa ennenkin saanut kokea sen, että sillä ei ole mitään väliä miltä minusta tuntuu tai miten pärjään sairauden kanssa työ- ja perhe-elämässä kunhan saadaan uusi lääke tilalle niin lääkäri on tyytyväinen ja saa minut ovesta ulos.

Onhan se toki hyvä, että kokeilevat uusia lääkkeitä kun ei ole vielä löytynyt sellaista joka täysin auttaa. Olen aikanaan ollut melkein lääkekierteessä (2010 kun migreeni räjähti käsiin), koska sokeasti söin kaikkia särkylääkkeitä mitä lääkärit määräsivät. Se aiheutti lopulta sen, että sain haukut osastolääkäriltä kun olin syönyt niin paljon erilaisia särkylääkkeitä etteivät he tietäneet mikä auttaa ja mikä ei. Daa-a, ihan kun se olisi ollut minun vikani. Sen jälkeen en ole särkylääkkeitä syönyt kun vasta siinä vaiheessa kun alan kivun takia siristelemään silmiä.

Ei mitenkään huomaa, että tänään on jostain syystä huonompi päivä? Mustia pilviä taivaalla vaikka aurinko paistaa, mollia pukkaa musiikin välistä vaikka sieltä tuleekin pirteintä poppia mitä masiinasta löytyy... Yleensä olen ns. kesto-optimisti ja yritän aina nähdä asioiden positiivisen puolen, mutta näitäkin päiviä sattuu tähän väliin. En kuitenkaan halua kaataa niitä päiviä läheisten niskaan, puran ne kirjoittamiseen ja uuden älypuhelimen kanssa kinastelemiseen.

Toivottavasti huomenna on jo parempi päivä. Ei ainakaan ole aikaa miettiä mitään kun on töissä, siinä ainakin työelämän yksi hyvä puoli. Nyt ei muuta kun lämpimään suihkuun, toivotaan että sinne lattiakaivoon valuu veden mukana myös synkemmät ajatukset! 

Työpäivän sain kahlattua kunnialla läpi ja nyt vapaita päiviä on kolme edessä :)

Ainoa asia mikä tässä päivässä harmittaa, on aika kova taustasärky oikealla puolella päätä. Pidän peukkuja, että tuleva viikonloppu sujuisi paremmin.
Tarkoitus olisi mennä lauantaina ystäväpariskunnan (yksi parhaista ystävistäni) luo grillailemaan ja höpisemään niitä näitä. Toivottavasti tällä kertaa olisi sen verran tuuria, että suunnitelmista tulisi ihan oikeasti totta.
Jonkun verran piristi kampaajalla käynti, hän käytti hajusteettomia muotoilutuotteita omasta pyynnöstä ja siitä suuri kiitos! Uusi tukka ja uudet kujeet siis? Kujeista en niinkään tiedä, mutta to do -lista on projektina seuraavaksi tulevia lakkiaisia varten. Osa tarvikkeista on jo ostettu, osa odottaa vielä noutoa kaupassa. Onneksi on tulossa apujoukkoja ruokia valmistelemaan lauantaina aamupäivällä sillä aikaa kun olemme nuorimman tyttären päättäjäisissä ja vanhimman tyttären lakkiaisissa. Ruokalista sisältää olutpaistia kermaperunoilla ja jälkiruuaksi valkoisella sokerimassalla kuorrutettu täytekakku johon laitan ohuen mustan alareunan ja ison mustan ruusun keskelle. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee, en ole koskaan mitään ruusuja vielä laittanut. Ja vielä lopuksi pidetään peukkua että aurinko paistaisi!
Sitä ennen on viikolla paljon tekemistä ja valmisteltavaa, ja vielä kaiken kukkuraksi jännitän ensi torstain neurologin käyntiä. Siis ihan totta, jännitän aina kuin pieni mukula kaikkia reissuja ihan sama mihin olen menossa, on se kumma juttu.

Onnea etukäteen rakkaille tyttärilleni, joista nuorempi päättää peruskoulun ja vanhempi valmistuu ylioppilaaksi (muillekin opintonsa päättäneille onnittelut)!

Paras lopetella koneen äärellä istuminen tältä erää, hauskaa viikonlopun odotusta!

Lääkärillä käytiin taas kerran..

Nyt ohjelmassa työssäjaksaminen ja osasairauspäivärahan jatkon kohtalo (30 päivää takana). Lisäksi vielä pohdimme sitä, että mitä jos tilanne ei paranekaan (toivon todella että paranee) niin mitä sitten tehdään? Olen käynyt saman lääkärin luona yksityisellä lääkäriasemalla jo vuodesta 2010, ja täytyy kyllä sanoa että hyvä lääkäri (ja ymmärtäväinen työnantaja) on kullan kallis ihmiselle joka taistelee migreenivaivojen kanssa. Ihanaa kun ei tarvitse joka kerta lääkärin luona aloittaa sairaskertomuksia alusta alkaen ja aina vastata saman tyylisiin epäilyihin että "nupissa vippaa". Paras kuulemani selitys migreenivaivoihin oli "naisena katsos ensin kylvät ja sitten niität, ja täysikuu ja puolikuu  vaikuttavat päänsärkyihin".. Mitäpä tuohon sitten vastaat migreenikohtauksen kourissa?

Täytyy myöntää, että vähän tulevaisuus pelottaa tällä hetkellä. Mitä jos tilanne ei paranekaan, enkä pysty kokoaikaisesti tekemään töitä? Mitä tapahtuu talolle josta omistamme tällä hetkellä ehkä pari makuuhuonetta terassin ja ulkorappusten verran, ja loput kuuluu vielä pankille seuraavat 20 vuotta? Olen synkkinä päivinä ollut tätä taloa jo myymässä monet kerrat, kun tilannne (terveydellinen ja taloudellinen) alkanut mietityttää ja ahdistaa. 

Onneksi olemme tähän mennessä selvinneet kohtauksien sumasta säikähdyksellä, kun olen pystynyt palaamaan töihin pidemmän sairasloman jälkeen kun lääkkeitä on taas kerran vaihdettu ja kohtaukset saatu joten kuten kuriin. Tähän mennessä tosiaan menossa neljännet lääkkeet, ja edelleen en ole vielä täysin työkykyinen. Olen kuitenkin sekä lääkärille että työnantajalle sanonut, että jos vain saan vaatteet päälle ja pääsen kynnyksen yli niin menen takuulla töihin. Kotona en halua olla näitä seiniä katselemassa ellei ole ihan pakko. Tietysti silloin kun on ollut kovien kohtauksien kausi niin ei auta muu kuin napata särky- ja migreenilääkkeet, viestittää poissaolosta töihin ja sen jälkeen peittoa korville. Arkiaskareetkin pitää siinä välissä hoitaa, suuri kiitos puolisolle ja lapsille jotka niitäkin ovat jaksaneet tehdä enemmän kuin tarpeeksi silloin kun itse on ollut poissa pelistä. Nyt jatkamaan arkiaskareita! 

Leppoisaa sunnuntaita!

Sunnuntai on sujunut jotenkuten, oikealla puolella takaraivossa tuntuu pientä kipua ja pistelyä. Se johtuu melko varmasti siitä muutaman kilometrin lenkistä, jonka tein ennen puolta päivää. Vauhti oli kohtuullinen, kovaa en uskalla kävellä. Voi olla kuitenkin, että melko lämmin sää pistää vähän kapulaa rattaisiin. Tulee helpommin hiki vaikka kävelee kohtuullisella vauhdilla, ja heti kun hikeä pukkaa niin tietää kyllä lopputuloksen viimeistään illalla. Päätinkin, että tänään en sitten tee mitään muuta :).

Rakas aviomieskin oli niin kiltti, että laittoi grillin päälle ja laittoi pöydälle kaikki valmiiksi. Ei muuta kuin suihkun jälkeen valmiiseen pöytään, mikäs sen parempaa. Nyt odotellaan jännityksellä jääkiekon pronssimatsin alkamista, vaikka en yleensä pahemmin sitä lajia seuraa. Ne matsit tykkään katsella jotka Suomi pelaa, mutta muut jäävät katsomatta.

Puutarhaakin ajattelin käydä möyhimässä, mutta taitaa jäädä tekemättä. Istuttelin jonkin verran kukkia laatikoihin ja purnukoihin lauantaina, se saa riittää nyt muutaman päivän. Ehkä ensi viikonloppuna saa vähän taas laitettua jotain pientä.

Keskiviikkona taas lääkäriin, silloin katsotaan mitä tehdään jatkossa osapäiväsairausloman osalta. Toukokuu ei ole mennyt läheskään niin hyvin kuin odotin, koska oletin että kokoaikainen sairasloma ennen töihin menoa olisi tasoittanut tilanteen paremmin. Odotukset olivat korkealla särkyjen helpottumisen osalta, kun olen saanut tehdä osapäiväisesti töitä. Se kyllä harmittaa syvästi, että ei ole mennyt niin hyvin kuin olisin halunnut. Minkäs teet kun siihen ei itse voi oikein vaikuttaa sen enempää mitä on jo tehty.

Ei auta muu kuin elää nyt tässä hetkessä, eikä murehtia niin paljon etukäteen. Asioista etukäteen murehtiminen on meikäläisen taitolaji josta on vaikea päästä irti.

Nyt heitän kaikki ajatukset mielestä, ja aloitan jännittämisen. Tuleeko pronssia vai ei, se nähdään pian! Peukut Suomelle jo etukäteen!

Tänään innostuin siivoamaan kun päähän sattuu vain vähän, on vapaapäivä :). Eilen tuli käytyä vähän pidemmällä kävelylenkillä, voi olla että se tuntuu vielä tänään.

Hyvä, että on keksitty sellainenkin asia kuin osasairauspäiväraha. Se auttaa jaksamaan sekä töissä ja saa edes joskus tuntea itsensä ihan eläväksi ihmiseksi myös kotona. Saa nähdä miten kauan tätä mahdollisuutta voi käyttää, toivotaan että vielä jonkin aikaa kunnes melkein joka päivä ilmenevät kipuoireet häipyvät kokonaan.

Ainakin vielä vaikuttaa siltä, ettei näistä lääkkeistä saa ihan 100% tehoa irti ainakaan vielä. No, nehän ovatkin järjestyksessä jo neljännet niin ei ole ainakaan turhia ruusuisia kuvitelmia. Tunnelmat ainakin vaihtelevat aika rajusti tällä hetkellä, johtuukohan se uusista lääkkeistä? Voi tietysti ollakin niin, tai sitten on muuten vaan nuppi sekaisin.

Naapurin rouvan kanssakin välillä huumorilla heitetään että molemmilla on "pää pipi" ja kumpikaan ei kuule kunnolla. Ikäeroa siis vaivaiset noin 32 vuotta. Olenkin häntä joskus vitsaillen kutsunut poppamummuksi. Lempinimi johtuu muista syistä, ja hän ainakin nauroi kunnon naurut kuullessaan uudesta lisänimestään.


Toinen korva siis kuuroutui aivokalvontulehduksen seurauksena. Keskustelemmekin joskus siitä, miten hankalaa elämä välillä on kun ei kuule kunnolla. Varsinkin isojen pöytäseurueiden keskellä, kovassa puheen sorinassa. Monta kertaa käynyt niin, että "väärällä puolella" istuva vierustoveri on kertonut kaikenlaista mukavaa ja minä huomaan vasta noin viiden minuutin päästä että hän puhuukin minulle. Niinpä.. Yritä siinä sitten hymyillä vaivautuneesti ja olla olevinasi että on ihan oikeasti kuullut kaiken tädin serkusta ja sen kaverista sekä muuta mielenkiintoista. Yritän aina mahdollisuuksien mukaan välttää niitä tilanteita, koska se on todella kiusallista. Olen myös huomannut, että jos "väärällä puolella" istuu joku ihminen niin silloin tulee välillä vilkuiltua ihan varmuuden vuoksi. Siinä hän sitten miettii, että mikäköhän tuota muijaa vaivaa kun se välillä vilkuilee..


Onneksi minulla on tällä hetkellä paras työnantaja ikinä, he ovat sairaudesta tienneet ja halusivat ottaa minut silti töihin. Heiltä on ymmärrystä riittänyt lukuisista poissaoloista huolimatta. Itse kyllä olen turhautunut tähän tilanteeseen jo varmaan tuhat kertaa. Vieläkin välillä poden huonoa omatuntoa siitä, että olen välillä niin paljon poissa töistä.

Olen kyllä yrittänyt opettaa itseni irti huonosta omatunnosta, koska olen itse  muuttanut kaikki mitä muutettavissa on. Eli alkoholia ei nautita, ei iltavalvomista (no okei välillä), tavallisen kahvin tilalle kofeiinitonta ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta kahta en jätä, ja ne ovat sauna ja joskus tummaa suklaata jonkin verran. Saunassa käynninkin olen lyhentänyt minimiin, eikä siellä ole enää läheskään niin kuuma enää niin kuin ennen. Olen vain aina ollut sitä mieltä, että viikonloppu ei ala ellei pääse saunaan.

Ystävätkin ovat tosi tärkeitä, liian harvoin muistaa vaan sen sanoa. Rakastan teitä ihanat parhaat ystävät <3. Tietysti vielä oma äiti, sisko ja veli ovat olleet hengessä mukana siitä lähtien kun piina migreenin kanssa alkoi.

Tällaista tänään, viikonloppu edessä ja nyt nautitaan siitä!

Nyt on sitten taisteltu blogisivun kanssa (itse sekoilen lahjakkaasti) niin että kohta ihan varmasti iskee migreeni ;).

Mikäs tässä on kirjoitellessa kun mies katselee jääkiekkoa, ajattelin olla kiltti ja antaa katsoa sitä ihan olohuoneessa tällä kertaa kun kyseessä oli hänen mielestään hyvin tärkeä peli. Hyvä olla kiltti joskus. 

Tänään kävin kävelylenkillä tasaisen tappavaan tahtiin, mikään kova rutistus ei kuulu enää liikuntamuotoihin. Ainakaan vielä, toivossa on hyvä elää! Vieläkin kaiholla kaipaan salitreenejä aamuisin, nykyään saan olla tyytyväinen jos pääsen kävelylenkin läpi ilman seurauksia. Olen kyllä jo siitäkin todella iloinen, että pääsen ulos ja voin liikkua ainakin jollakin tavalla.

Joku viisas on joskus sanonut "hiljaa hyvää tulee". Kunhan sen oppisi itsekin.

Odotellaan viikonloppua, auringonpaistetta ja lämpöä.

Migreenimimmin ensimmäinen blogi ikinä :), laittakaa palautetta tai muuta kivaa viestiä. 

Taustoja hieman: Ensimmäisen kerran sain migreenikohtauksen 16-vuotiaana, ja sen jälkeen kohtauksia tuli satunnaisen säännöllisesti noin kerran, pari kuukaudessa. Kesällä 2010 migreenikohtaukset pahenivat ja tulivat sarjoittain (itseasiassa migreeni "jäi päälle"), ja monen epäilyn sekä kahden migreeni-infarktin jälkeen (siis että olen joko teeskentelijä, särkylääkkeiden väärinkäyttäjä, huomionkipeä, psyykkisesti sairas tai muuta kivaa) sain diagnoosin hemicrania complicata sekä lisäksi diagnoosissa mainittiin aivokalvontulehduksen jälkitila. Aivokalvontulehdukseen (bakteeriperäinen) sairastuin alle vuoden ikäisenä. 

Diagnoosin saaminen helpotti edes hieman elämää lääkäreiden viidakossa. Eipä enää käynyt mielessä, että pitäisikö vuokrata "tietystä paikasta" pehmeä huone muutaman kerran kuukaudessa kun kukaan ei usko sitä kivun määrää ja miltä se tuntuu. Mutta; monen eri lääkekokeilun, kipukuukausien, työn vaihtamisen ja työstä poissaolemisen jälkeen olen huomannut että mikään ei näköjään ole itsestään selvää siitä huolimatta, että pääsee asiantuntijoiden (lue; neurologien) hoitoon. Montakohan kertaa olen jo kuullut "kokeillaan nyt tätä lääkettä, mutta ei voida luvata että siitä saa apua" ja vielä kuudennenkin kerran varmistellaan etten ole ihan varmasti kipulääkkeiden väärinkäyttäjä? 

Ymmärrän toki ettei kukaan meistä, ei edes korkeasti ja pitkään kouluttautuneet neurologit tiedä aivoista ihan kaikkea. Saati että osaisivat korjata migreenin ihan tuosta vain sormia napsauttamalla. 

Olisipa pään hoitaminen yhtä helppoa kuin auton huolto; vaihdetaan pari pulttia, lisätään uusia jousia ja vaihdetaan öljyt. Johan on rakkine taas parempi kuin uusi! Milloin alkaa aivojen huolto ja varaosien myynti, edes netissä? Olen kyllä ensimmäinen jonossa :).

Nyt on siis järjestyksessä neljännet lääkkeet kokeilussa, eikä tulokset ainakaan tähän asti vielä kovin paljon riemua herätä. Herään taas aamulla, tällä kertaa vapaapäivään ja mietin heti herättyäni sitä tuttua asiaa; sattuuko päähän vai ei? 

Tuntuu siltä, että joskus olisi mukavaa miettiä herätessä, että mitäköhän kivaa tänään tekisi, paistaako aurinko tai muuta mukavaa. Siis sellaisiakin aikoja on ollut välillä ihan oikeasti, ja niistä olenkin ollut todella iloinen. Katsotaan mitä seuraavat päivät tuo tullessaan!